Tuesday, January 25, 2011

#1 of 50, 1st Series

Some guy that could be a House member because he knows a lot about taxes, but he couldn't be a Senator cause he looks like too much of a fuck-up

Monday, January 24, 2011

'Kissin Albumit [The Kiss Albums]' - translation of anonymous untitled Web post in Finnish (supplied title 'Kissin Albumit' - original Finnish is copied below) - Eng & Finn versions read as audio reccording by J Gabel, exhbited at SBG 2004 (plan to erventually post audio too, but having problmes w/ format)

Now, while Kiss are obviously still on their farewell tour, which seems to be the longest one since the return of the Ramones, perhaps this is a good time to do a little inspection of the band’s 27 year enduring career.  In theory, it falls a little bit short to do the study through the records, because Kiss’s albums are only one part - and in the opinion of many, an infinitesimal part – of that phenomenon, and Kiss’s albums have generally seen quite a bit of peak-and-trough, sometimes even within a single album.  Therefore, I’m not giving them grade marks, but rather, I’m relying a little more on ‘general opinion.’
            Kiss’s debut album, simply called Kiss, came out in February 1974 under Neil Bogart’s newly formed Casablanca record label.  The album didn’t make really make stars all at once out of them four wearing the strange clothes, but rather, it had a tough time making it into Billboard’s top 100, and peaked at number 82.  The undisputed gems on the debut were Deuce, written by Gene Simmons, as well as Ace Frehley’s Cold Gin, an irresistibly rolling song supported by a simple riff.  Nothin to lose, on the other hand, was a catchy bubble gum hit with its 50’s style piano and hand clapping.  During the performance of 100,000 Years, Gene Simmons developed his own little theater number, complete with its blood spitting and fire breathing.  Let Me Know was one of the first songs that Paul Stanley presented to Gene Simmons when the two decided to throw their stuff together musically.  At that time, it was known by the name of Sunday Driver.
            Because the debut wasn’t a breakthrough for the band, Kiss had to earn their keep on the road.  In the concerts, they tried for a big showy appearance, but because funds weren’t sufficient for the time being for hydraulic elevating & such equipment, the set-up was primitive.
           The 2nd album, Hotter than Hell, appeared in record stores in fall of the same year, but the growth of their reputation in the live arena still didn’t translate into record sales.  The extremely poorly produced Hotter than Hell actually succeeded even worse than the debut, and quality wise, it was also a step behind its predecessor.  However, many fans though highly of the songs on this album, although a large part of them only got to know this record later.  Comin Home is the undisputed highlight, and though it also works well in its studio style, it really only rose to its ture brilliance 21 years later when Kiss appeared on MTV’s Unplugged series.  Well, sometimes it pays to wait awhile.
            The chain of commercial failures stretched to 3, when Dressed to Kill came out in 1975.  Of the early discs, this was definitely the weakest.  One of the songs, called She, had been in the repertoire of Wicked Lester, a preliminary stage of Kiss. It was intended for that band’s first album, which eventually got left on the record company’s shelf awaiting its publication.   However, a little light begin to shine at the end of the tunnel when the irritatingly simple song Rock n Roll all Nite, which later rose to the position of the band’s undisputed theme song, climbed to # 68 on the Billboard charts (compare Rolling Stones and Satisfaction).
            Spiraling in its painful beginnings, Casablanca’s financial situation was pretty weak.  Therefore, Bogart, manager Bill Aucoin, as well as Kiss decided to put their trust in a true game of risk, in order to turn the course of the band, as well as the record company upward.  Because Kiss had created a reputation as a live spectacle worthy of seeing, it was decided that the next recording would be a concert recording.  For the recording location, they chose Detroit’s Cobo Hall, because in their early years Kiss had been heavily favored in the Detroit area.  Alive was released in late 1975 and it finally gave that newly formed band the success they had been waiting for.  It’s ture, I must admit, I don’t quite understand what is so great about this album.  Actually, it sounds like 95% of live albums in general – boring.  Rock n Roll All Nite’s live version jumped to the top 20, and suddenly the name Kiss was on everyone’s tongue.
            With their next studio album, Kiss was back again with their backs to the wall.  Success had been achieved, but the intention was to maintain success.  In other words, the task was to make it work in the studio as well.  Destroyer came out in late 1976, and for a producer, they got Bob Ezrin, who had gained a reputation working with Alice Cooper.  Ezrin succeeded in seriously offending Ace Frehley during recording sessions by getting a studio musician to play his parts on some songs, including Sweet Pain.  Destroyer’s biggest hit ended up being drummer Peter Criss’s ballad Beth, which Paul Stanley later described with the honest, but quite fitting definition – fluff.  Originally, Beth has been titled Beck, but having heard that the piece wasn’t about Jeff Beck, Gene Simmons advised Criss to change the name so that people wouldn’t think he was a homosexual.  The opening song, Detroit Rock City, was written as a thanks to the fans of the area, for reasons that have already been mentioned.  Other prominent songs on the album are Do You Love Me, God of Thunder, which fits Gene Simmons like a glove (although the song was actually written by P Stanley), and Shout it out loud.
            Destroyer sold like bread, and it was time to strike while the iron was hot.  The successor, Rock n Roll Over, came out still in the same year.  Recorded almost like a live studio album, it was generally considered weaker than its predecessor, but the buying audience didn’t seem to notice.  After Frehley refused to work with Ezrin again as a producer, they brought back Eddie Kramer, who had already twisted buttons on Alive.  Rock n Roll Over’s most prominent songs are Calling Dr. Love as the ballad Hard Luck Woman (once again sung by Criss).  Supposedly, Hard Luck Woman was originally intended for Rod Stewart.  Some feminist groups branded Kiss with the chauvinist stamp, and when you look and Rock n Roll Over’s song list (Love em and Leave em, Makin Love, Calling Dr. Love, I Want You, Ladies Room), then at least with a good imagination, these claims can be considered at least somewhat justified.
            The rapid pace continued.  Love Gun came out just a little more than a year after Destroyer.  Once again, Kramer was the producer.  The album’s title track was P Stanley’s version of the Sex Pistols.  For Plaster Caster, Simmons got his lyrical inspiration from groupies who make plaster molds of their sex companions’ family jewels.  Then She Kissed Me was a version of the hit by the Barry/Greenwich duo, and at least as performed by the Beach Boys was know by the name of Then I Kissed Her.  Shock Me was the first song sung by Ace F on a Kiss album.  Legend has it that Frehley sang on his back on the studio floor, because the didn’t want anyone to see it.  Supposedly, there is a demo version of Christine 16, where besides Simmons, the guitarist and drummer of a band known at that time as Mammoth played along.  Later, that Mammoth came to be known as Van Halen.
            The 2 year take-off eventually peaked with the Alive 2 album in late 1977.  This time the album was recorded at the Los Angeles Forum, and material consisted of songs from the previous 3 studio albums.  Besides these, one vinyl side was dedicated to new studio material, the most prominent of which was A Frehley’s Rocket Ride.
            The 2 years’ rapid pace eventually began to take its toll.  Family members Criss and Frehley would have understandably wanted to slow down the tempo, but Stanley, Simmons and manager Aucoin wanted to keep the Kiss machine riding as high as possible.  In late 1977, Criss and Frehley announced that they were leaving the band, but they changed their decision when it was agreed upon that all band members would get to make their own solo albums.  But that wans’t enough to clear the problems.  Criss and Frehley had begun to drown their frustrations in controlled substances.  Frehley didn’t play on the new songs on Alive 2, with the exception of Rocket Ride, because he simply failed to show up during recording sessions.  At that time, his parts were played by Bob Kulick, who will be mentioned again later.  Also, Criss failed to show up when voice recordings were done for the band’s clumsy sci-fi film Kiss Meets the Phantom of the Park.  Therefore, substitute actors spoke his parts on the film.
            The solo albums appeared simultaneously in 1978.  Quality wise, the albums were quite mixed, and commercially, full of catastrophe.  The best selling albums, Frehley’s and Simmons’s, had a tough time making it into the top 30.  New York Groove, from Frehley’s album, was a small hit, but that hardly effected the fact that what were looking at here is the worse commercial setback for Kiss in 3 years.
            1978 was the first year that Kiss didn’t put out a studio album.  Instead, Casablanca released the double collection called Double Platinum, whose only ‘new’ song was the newly recorded carbon copy of Strutter, from the debut album, this time labeled with a 78 appendix.  What we have here is quite a comprehensive collection of Kiss’s genuine glory years, although many clear peak songs are lacking (like Shout it out loud, Plaster caster, Nothin to lose, Ladies room, I stole your love).
            With the 1970s coming to a close, the spare years began to knock on Kiss’s door.  Old fans began to wonder how Kiss had become the entertainment establishment for the whole family, an enterprise that offered something for everyone.  The punk generation laughed their asses off at the big dinosaurs.  Internal conflicts, as well as the parting of ways with manager Bill Aucoin, were damaging shots to the Kiss machine.
            Dynasty, which came out in 1979, still acquired the expected sort of success, although many fans swallowed their coffee, or their heavier drinks down the wrong pipe when they heard the disco beat, I was made for loving you which, ironically, became one of the band’s biggest hits.  One of the song’s writers was Desmond Child, who later in the 1980’s rose to the position of the hard rock genre’s gold finger.  Produced by Poncia, who has already earned a reputation as an entertainment producer, the album was branded as excessively light.  But despite the complaints, the caravan rolled on.  By the end of the year, Dynasty had sold over 3 million copies.  Musically speaking, Dynasty’s highlight was the trendy Sure Know Something, which astonishingly wasn’t able to match the hit single success of I was made for Loving you, although as a song, it could wipe the floor with its predecessor. 
            Peter Criss’s substance abuse problems got to be such a problem that he didn’t play on all of the songs on Dynasty.  On the X-Treme Close Up video, which came out in 1992, there’s a short scene backstage during the Dynasty tour where Simmons has to lead Criss to the stage by the hand.  Criss has changed to such an extend within a few years, that while in 1977 he was about to leave the band voluntarily, he now needed Simmons and Stanley’s long persuasions before he decided to leave his position.  After leaving the band, Criss released 2 solo albums, Out of Control in 1980, and Let Me Rock You in 1982, which didn’t quite leave their mark on the sales charts.  His prediction ,that I’m gonna sell 10 million records on my own, I don’t need this band, eventually showed itself to be anything but true.
            Criss still appeared as a member of the band on the cover photos of the next album, Unmasked, but the drums on the album were played by Anton Fig, who had already drummed on Ace Frehley’s solo album.  Once again produced by Poncia, Unmasked was a real crash after Dynasty’s sales years.  It remained at # 35 on the Billboard charts, and the song Shandi, the bait for a hit, didn’t do any better.  Criss was replaced by Eric Carr, and Kiss, who had just taken it right up the ass, left for a European tour, where their opening band was the beginning British band named Iron Maiden.  Carr was a better drummer than Criss, but he was only hired as a paid musician without decision-making authority, so Simmons and Stanley, who were always pulling on the same strings, were able to override the protesting Frehley in standard procedure.
            After the Unmasked album’s flop, the four were determined to get back on track.  They headed back to the studio to start gathering material for an album that was proceeding under the working title Rockin with the Boys.  However, they decided to throw the finished material in the garbage can.  For help, they called Frehley’s old favorite, Ezrin, back into the line up, and came up with the big idea of building a soundtrack for a film that was to be depicted later.  If the band had done a belly flop with Unmasked, Music From the Elder was a total catastrophe.  A bunch of paper-thin songs with their pretentious string sections and opera influences was like some sort of low-rate version of Queen.  Artificially-artistic shit in a big package.  The Elder stumbled onto the charts in the US to # 75, and the reception was so crushing, that they didn’t see it as necessary to throw a tour together to promote the album.  Later, after having left the band, Ace Frehley admitted that having heard the finished version of the album, he didn’t even want it released.  The results of the vote:  2 to 1.  Well, sorry Ace.
            After the scathing criticism of the Elder, the need for a change in direction was clear.  The unknown talent Michael James Jackson was brought to the producer’s chair.  He began to direct the band’s sound back to its original direction, heavy rock n roll.  It was originally intended that the first 4 songs would be released as an EP, but eventually, they were surrounded by a half-ass collection and stamped with the pissed out name, Kiss Killers.  The new songs were the heaviest in a long time, but unfortunately, also mediocre.  Only I’m a Legend Tonight can be considered worthy.  They didn’t see it as necessary to release Killers in the US, where the band’s popularity was extremely low. 
            Breaking back to their roots, Kiss put out the full length album Creatures of the Night.  In the opinion of Kiss’s remaining fans, it was a clear change for the better.  The heavy and virile theme of Creatures didn’t win over a big audience, and the album sold poorly.  Many consider Creatures to be Kiss’s best album, but the song material is quite uneven, fluctuation from songs that sound like Led Zeppelin left-overs, like Keep Me Comin and Saint and Sinner, all the way up to the brilliant title track, and the album’s final song, War Machine.  Although Ace Frehley was present on the cover photos, and still a member of the band when the album was released, you don’t quite hear his music on the record.  Rather, the guitar parts were played by various studio musicians, including Robben Ford, and a certain Vincent Cusano.
            Ace Frehley still appeared on the video for I Love it Loud, from the Creatures album, but he eventually saw that he had had enough, and quit the band still in 1982.  Frehley was replaced by the studio musician Cusano, who received his Kiss baptism under the name Vinnie Vincent, and who Gene Simmons later described as the ‘most self destructive person I’ve ever met.’  The new Kiss line up, Simmons-Stanley-Carr-Vincent headed for South America.  Their gigs ended up with 3 nights at Rio de Janeiro’s Maracana stadium, where 250,000 fanatic Brazilian fans followed the band.  It would later become clear that those gigs would mark the end of and era.
            Without a doubt.  When the next Kiss album, Lick it Up, appeared in record stores in late 1983, the 4 characters posing on the cover were no longer wearing the foolish armor suits and war paint on their faces.  Actually, they looked a lot like ordinary long hair rockers, and recognizing them as Kiss would’ve been difficult without that 17 centimeter tongue that hung out of the harriest member’s open mouth.  Theories were put forth that the reason for removing the make up was a skin cancer risk, but the band itself denied such claims, and stated that the decision to wash their faces was simply due to getting sick of the old routine.  Lick it Up elevated Kiss once again to popularity in America, being the first album since Dynasty in the top 20.  Actually, the album is quite poor.  Only the title track and A Million to One are first rate songs.  But I’ve already said this before.
            Managing Kiss began of fall to an ever increasing extend on the shoulders of Paul Stanley, when Simmons started to carry out his childhood dream of acting.  During the recording of the next album, Animalize, in 1984, Simmons was busy filming his film debut Runaway, and only had time to play on 4 of the album’s 8 songs.  On the rest of the songs, ex-Plasmatics basist Jean Beauvoir thumped the 4-string.  A new face had also come to the guitarist’s position.  Vincent’s experience playing as commoner was too hard a mouthful to swallow, and he was replaced by the skillful guitarist Mark St. John.  Animalize continued Lick it Up’s beginning commercial upswing.  Heaven’s on Fire became one of the band’s biggest hits in years, but besides that and While the City Sleeps, Animalize went on for a few years going in one ear and out the other.
            St. John had to step to the side during the tour following the album, because he became ill with the rare Reuter’s syndrome, which caused swelling of the limbs.  To get a replacement on short notice, Kiss acquired their long-time helper Bob Kulick’s younger brother Bruce, who had already practiced the Kiss style playing on Lonely is the Hunter from the Animalize album.  St. John was eventually swept neatly to the side, and Kulick became and official member of the band, even before the recordings of the next album.  Asylum appeared in late 1985.  The song material was a clear stride ahead of that of the 2 previous records.  Problems were caused by the album’s weak sounds.  A little bit more emphasis on the guitar parts could have made a classic at least out of King of the Mountain.  Tears are falling became a small hit on both sides of the Atlantic.  The showy, gaudy, neon flashing videos for Tears are Falling and Who Wants to be Lonely, by the way, are the best was to get a headache besides the home page of MTV3’s website.  
            The wait for the next Kiss album was the longest one yet.  Produced by Ron Nevison, the weak and dull Crazy Nights came out in October 1987.  A moderate success, but the song material is inexcusably lifeless.  The record’s best song, Turn on the Night, rose in the direction of the old anthem songs (like Rock n Roll All Nite, Shout it Out Loud, etc.), but without the same sharpness.  The ballad Reason to Live was quite charming, and the album’s semi-title track was the band’s biggest hit single in England, where a year later, they discovered that the arrangements had changed after 8 years.  On the performers list at Donington’s Monsters of Rock, the band was ranked second.  Ranked ahead of them was only, and quite fittingly, Iron Maiden.
            For Christmas 1988, they put out the collection Smashes, Thrashes and Hits.  The album’s bait was 2 new songs, as well as a new version of Beth sung by Eric Carr.  The new songs, Let’s Put the X In Sex and You Make Me Rock Hard (credit them for their innuendos) were both quite effective performances, but otherwise, the album’s success remains lifeless.  The situation was best described by some critic’s question:  How many times can you buy Love Gun?
            When the 1980 were not quite a low-flight for Kiss, then they were at least a roller coaster ride.  At the turn of the decade, the train was riding high, since Hot in the Shade, which came out in late 1989, was one of the band’s best yields of the ending decade.  The collection of 15 songs could’ve used a little condensing, so that one could have spoken of a true peak album, but as it was, Hot in the Shade filled the quota of a good Kiss album.  The song Forever, written together with Michael Bolton, was the band’s biggest hit single since Beth was number eight, 13 years earlier in the US.  The album’s most clear bait for a hit, Hide Your Heart, didn’t succeed as well in it’s list-climbing, partly because there had already been many other recorded versions of the song.  For the video of the third single, Rise to It, Stanley and Simmons painted their faces publicly for the first time in over 6 years.
            The 90’s didn’t begin under very good circumstances for Kiss.  Drummer Eric Carr became sick with cancer in early 1991, and eventually the well-like drummer, who had been though the low-point, and then the new take-off of the band, passed away in November of the same year.  To fill Carr’s big shoes, they got Eric Singer, who had played as a payed musician in several bands, including the band Paul Stanley threw together in the 1980’s for doing club rounds.  Other stages in Singer’s career had been Lita Ford’s band, ex-Ozzy Ozbourne guitarist Jake E. Lee’s Bandlands, and Gary Moore’s band.
            Determined to bounce back after Carr’s passing, the quartet hired their old rain maker Bob Ezrin back to the line up, and paid a salute to their passed drummer with their angry, heavy, and above all, quality album Revenge, which came out in May 1992.  The album’s opening song, the upbeat Unholy, was a Kiss classic right from the start.  Stylistically, it is like a part-2 of War Machine from Creatures of the Night, a winding, twisting riff guided by a tank that lays waste to everything within close range.  Another highlight for Simmons was the ZZ Top style Domino, a song as politically incorrect as possible (for example, when that bitch bends over I forget my name).  Other highlights on the album are Stanley’s I Just Wanna Take It Off, for which local strippers were hired to promote the album on the following tour.  God Gave Rock n Roll To You 2, which was present in the film Bill & Ted’s Bogus Journey, was recorded while Carr was still alive, and the single had already climbed to the British top 10 the previous year.  At the end of the album, as a final tribute to their passed member, they added Carr’s drum solo, called Carr Jam 1981.
            In the opinion of many, it was Kiss’s most musically competent line up.  One was able to enjoy their live activities through official channels a year after Revenge, when the 2nd sequel of the Alive series, Alive 3, appeared in record stores.  The song selection is a positive surprise, since many of the self-evidents were left out this time.  Well, of course Rock n Roll and Nite and Detroit Rock City are present, and thankfully, space was also made for songs from Revenge and from the 1980’s.  Of the 17 songs, only Deuce and Watchin You represent material from earlier than 1977, with the exception of the 2 mentioned above.
            Fans had to wait 3 years for the next Kiss album.  In the summer of 1995, Kiss organized their own Kiss Convention tour, where Kiss-memorabilia, costumes, and so forth were presented.  Kiss’s Unplugged set was a part of each tour, which was carried out at the request of the audience.  Peter Criss appeared at the Los Angeles meeting, and performed his old hit Hard Luck Woman with Kiss.  The Unplugged gigs ended in New York at the MTV studios, where Kiss’s MTV Unplugged segment was filmed on September 9, 1995.  The 15 year anticipation of many fans was finally resolved, when Criss and Frehlely replaced Kulick and Singer, and the original line up performed the songs 2000 Man and Beth.  The rest of the show was performed by the current band members at the time (except that the encore songs Rock n Roll All Nite and Nothin to Lose were played by all six members), but the seeds of the reunion had been sown.
            The MTV Unplugged album appeared in record stores in March 1996.  Since the beginning of time the favorite complaint of Kiss’s critics had been that the band’s songs are poor quality and childishly simple, but at least now the Unplugged album crushed those claims.  Many old Kiss songs (Comin Home, Plaster Caster, Sure Know Something, Do You Love Me, Nothin To Lose), fit quite nicely into the acoustic style.  And a good song, as is well known, is one that still functions well when stripped of all of its studio effects.  It’s a great record, whose only minus is the reunion fuss, unnecessary in my opinion.  Things didn’t really get so out of hand as they did in the corresponding video, where Criss’s childish (or senile) behavior is simply a tiresome sight.
            The reunion tour was finally announced a little bit after the release of the Unplugged album.  At that time, there only needed to be one tour under consideration, but Kulick and Singer quickly informed that they weren’t interested in sitting around twiddling their thumbs, and left to work on their own projects.  In the summer of 1996, Kiss released the hastily thrown together The You wanted the Best, You Got the Best album, which contained previously unreleased live studio song.  They also put out the re-mastered Greatest Kiss in the same year for the Christmas markets.
            Recorded together with Singer and Kulick in 1995, Carnival of Souls – The Final Sessions was finally released in the fall of 1997.  The record had already spread through the world for a year as a bootleg copy, so all of the die-hard fans already owned it then, and the album no longer seemed to interest the random buyer.  The heavy, somewhat grunge-like sound didn’t really fit Kiss that well, and Carnival is quite a dismal showing.  The best succeeding songs are Simmons’s Seduction of the Innocent and Childhood’s End.
            The original line up’s first full length studio album in 21 years finally appeared in the fall of 1998.  However, Psycho Circus was a pretty flat performance, and in the end, sales didn’t come anywhere near expectations either.  The album’s best song is Space Ace’s Into the Void.  Other songs that are among the better ones are Raise Your Glasses and I Pledge Alleigence to the State of Rock n Roll, one of whose writers appears to be Cuomo.  It could hardly be that guy from Weezer, could it?  A lawsuit was filed over the song Dreamin, because it was claimed that the song resembles Alice Cooper’s I’m Eighteen.  Well, I must admit, at least to me that song doesn’t come to mind when I hear Dreamin, but in America, lawsuits are filed over one matter after another.
            And so it is.  Resting on current knowledge, it seems that Psycho Circus is Kiss’s last studio album.  Supposedly, the Alive series has another sequel coming, and some sort of song list has already been seen on the net, but as its official nature, I’m not able to say yae or nae. 


Nyt kun Kiss on ilmeisesti vieläkin jäähyväiskiertueellaan, joka vaikuttaa pisimmältä sitten Ramonesin vastaavan olisi ehkä syytä tehdä pieni tarkastus yhtyeen 27 vuotta kestäneeseen uraan. Sinänsä on hieman ontuvaa tarkastella sitä levytysten kautta, koska albumit ovat vain yksi - joidenkin mielestä häviävän pieni - osa tätä ilmiötä ja Kissin levyt ovat yleensä olleet aikamoista vuorenhuippua ja aallonpohjaa ihan yhden albumin sisälläkin. Kaikkiin Kiss-albumeihin en tietenkään ole ehtinyt tutustua, joten niiden kohdalla jätän arvosanan pois ja keskitytään hieman enemmän 'yleiseen mielipiteeseen'.

Kissin debyyttialbumi, simppelisti vaan Kiss (8), ilmestyi helmikuussa 1974 Neil Bogartin vastaperustamalla Casablanca-levymerkillä. Levy ei tehnyt outoihin vetimiin pukeutuneesta nelikosta mitään tähtiä kertaheitolla, vaan debyytille teki tiukkaa päästä Billboardin Top 100:n ja huippusijoitukseksi jäi lukema 82. Debyytin ehdottomat helmet ovat Gene Simmonsin kirjoittama Deuce sekä Ace Frehleyn yksinkertaisen riffin turvin vastustamattomasti rullaava Cold Gin. Nothin' To Lose on puolestaan yksinkertainen ja tarttuva purkkahitti 50-luvun pianoineen ja kättentaputuksineen. 100,000 Years-biisistä kehittyi estradilla Gene Simmonsin oma teatterinumero verensylkemisineen sekä tulensyöksemisineen. Let Me Know oli ensimmäisiä raitoja, joita Paul Stanley esitteli Gene Simmonsille, kun miehet olivat päättäneet lyödä musiikillisesti hynttyyt yhteen. Tuolloin se tunnettiin nimellä Sunday Driver.

Koska debyytti ei lyönyt orkesteria läpi joutui Kiss hankkimaan kannuksensa tien päällä. Show'ssa pyrittiin suureen näyttävyyteen, mutta koska rahavarat eivät antaneet periksi vielä toistaiseksi

hydraulisten nostolaitteiden ym. hankkimiseen, niin rekvisiitta oli niinkin primitiivistä kuin seitsemänhaarainen kynttilänjalka.

Kakkosalbumi Hotter Than Hell (7) ilmestyi kauppojen hyllyille saman vuoden syksyllä, mutta maineen kasvu liveareenoilla ei vielä realisoitunut kasvaneena levymyyntinä. Äärimmäisen kehnosti tuotettu Hotter.. menestyi itseasiassa vielä debyyttiäkin kehnommin ja oli tasollisestikin askeleen edeltäjäänsä perässä. Silti monet tämänkin albumin raidoista ovat Kiss-fanien suosiossa ,vaikka suurin osa heistä tutustui tähänkin levyyn vasta jälkijunassa. Ehdottoman huutomerkin ansaitsee Comin' Home, joka toimii studiokuosissaankin hyvin, mutta todelliseen loistoonsa biisi nousi vasta 21 vuotta myöhemmin Kissin esiintyessä MTV:n Unplugged-sarjassa. Hyvää siis kannattaa joskus odottaa kauankin.

Kaupallisten epäonnistumisten putki venyi jo kolmeen, kun Dressed To Kill (4) ilmestyi 1975. Alkupään kiekoista tämä oli ehdottomasti heikoin. Biiseistä She oli ollut Kissin esiasteen Wicked Lesterin repertuaarissa mukana ja se oli tarkoitettu orkesterin ensialbumille, joka jäi lopulta levy-yhtiön hyllylle odottamaan julkaisuaan. Pienoista valoa alkoi kuitenkin näkyä putken päässä, kun ärsyttävän simppeli, myöhemmin orkesterin eittämättömän tunnuslaulun asemaan (vrt. Rolling Stones ja Satisfaction) noussut Rock And Roll All Nite kipusi Billboardin listalle sijalle 68.

Synnytystuskissaan kierineen Casablancan taloudellinen tilanne oli varsin heikko, joten Bogart, manageri Bill Aucoin sekä Kiss päättivät turvautua todelliseen riskipeliin sekä orkesterin että levy-yhtiön kurssin kääntämiseksi nousuun. Koska Kiss oli luonut mainetta näkemisen arvoisena live-spektaakkelina päätettiin julkaista seuraavaksi konserttiäänitys. Äänityspaikaksi valittiin Detroitin Cobo Hall, koska jo alkuvuosinaan Kiss oli ollut erittäin suosittu Detroitin seudulla. Alive (6) julkaistiin loppuvuodesta 1975 ja siitä tuli vihdoinkin se vastaperustetun yhtiön kaipaama kaupallinen menestys. Täytyy tosin tunnustaa, että itse en henk. koht. oikein tajua mikä tässä levyssä on niin ihmeellistä. Itseasiassa se kuulostaa samalta kuin 95% live-albumeista yleensä - tylsältä. Rock And Roll All Niten live-versio nousi jo Top 20:een ja yht'äkkiä nimi Kiss olikin kaikkien huulilla...

Seuraavan studioalbumin kanssa Kiss olikin sitten selkä seinää vasten. Menestystä oli saavutettu, mutta se oli tarkoitus myös säilyttää eli homma oli saatava toimimaan studio-olosuhteissakin. Alkuvuodesta 1976 ilmestyneen Destroyerin (8) tuottajaksi hankittiin Alice Cooperin kanssa mainetta kerännyt Bob Ezrin, joka onnistui loukkaamaan sessioiden aikana verisesti kitaristi Ace Frehley'ä hankkimalla hänen tilalleen sessiokitaristin soittamaan mm. raidalle Sweet Pain. Destroyerin suurimmaksi hitiksi nousi rumpali Peter Crissin balladi Beth, josta Paul Stanleyn lahjomaton mutta varsin osuva määritelmä oli: täytepala. Alunperin Beth oli nimeltään Beck, mutta kuultuaan, että kappale ei kerro Jeff Beckistä, Gene Simmons neuvoi Crissiä vaihtamaan nimen, ettei miestä luultaisi kaksilahkeisista kiinnostuneeksi. Avausraita Detroit Rock City oli kirjoitettu kiitokseksi alueen faneille syistä, jotka tuli jo mainittua jo aiemmin. Muita merkittäviä raitoja albumilla olivat Do You Love Me, Simmonsille kuin hanska käteen istunut God Of Thunder (vaikka raita itseasiassa oli Stanleyn käsialaa) sekä Shout it Out Loud.

Destroyer myi kuin leipä ja rautaa oli taottava kun se oli kuumaa. Seuraaja Rock And Roll Over ilmestyi vielä samana vuonna. Lähes studiolivenä nauhoitettua albumia pidettiin yleisesti hieman edeltäjäänsä heikompana, mutta ostava yleisö ei eroa tuntunut huomaavan. Frehleyn kieltäydyttyä työskentelemästä Ezrinin kanssa uudestaan tuottajaksi palkattiin uudelleen Eddie Kramer, joka oli väännellyt namikoita jo Alivella. Rock And Roll Overin merkittävimmät raidat olivat Calling Dr. Love sekä balladi Hard Luck Woman (jälleen Crissin laulama), joka tiettävästi oli alunperin tarkoitettu Rod Stewartille. Eräät feministiryhmät löivät Kissiin sovinistileiman ja kun katselee Rock And Roll Overin biisilistaa (Love 'Em And Leave 'Em, Makin' Love, Calling Dr. Love, I Want You, Ladies Room), niin ainakin hyvällä mielikuvituksella väitteitä voidaan pitää edes jokseenkin perusteltuina.

Tappotahti jatkui. Love Gun (9) ilmestyi vain hieman reilu vuosi Destroyerin jälkeen. Jälleen Kramerin tuottaman albumin nimiraita oli Paul Stanleyn kehittelemä väännös Sex Pistolsista. Simmonsin Plaster Caster oli saanut lyyrisen inspiraationsa bändäreistä, joilla oli tapana tehdä kipsivalos seksikumppanisa perhekalleuksista. Then She Kissed Me oli versio Barry / Greenwich-duon hitistä, joka ainakin Beach Boysin esittämänä tunnettiin nimellä Then I Kissed Her. Shock Me oli ensimmäinen Ace Frehleyn laulama raita Kiss-levyllä. Legendan mukaan Frehley lauloi studion lattialla selällään, koska hän ei halunnut kenenkään näkevän sitä. Christine Sixteenistä on tiettävästi olemassa demoversio, jossa Simmonsin lisäksi soittavat tuolloin Mammothina tunnetun yhtyeen kitaristi ja rumpali. Myöhemmin tuo Mammoth tultiin tuntemaan nimellä Van Halen..

Kaksi vuotta kestänyt nousukiito huipentui lopulta loppuvuodesta 1977 julkaistuun Alive II-albumiin. Tällä kertaa albumi nauhoitettiin Los Angelesin Forumilla ja materiaali koostui kolmen edellisen studioalbumin materiaalista. Näiden lisäksi yksi vinyylipuoli oli pyhitetty uudelle studiomateriaalille, joista merkittävin raita oli Ace Frehleyn Rocket Ride.

Kahden vuoden tappotahti alkoi lopultakin vaatia veroa. Perheelliset Criss ja Frehley olisivat ymmärrettävästi halunneet hidastaa tahtia, mutta Stanley, Simmons ja manageri Aucoin halusivat pitää Kiss-masiinan niin korkeilla kierroksilla kuin mahdollista. Loppuvuodesta 1977 Criss ja Frehley ilmoittivat jättävänsä orkesterin, mutta kaksikko pyörsi päätöksensä, kun sovittiin, että kaikki yhtyeen jäsenet saisivat tehdä omat sooloalbuminsa. Asia ei ollut kuitenkaan sillä selvä. Criss ja Frehley olivat alkaneet hukuttaa turhautumistaan päihteisiin. Frehley ei soittanut Alive II:n uusilla biiseillä Rocket Rideä lukuunottamatta, koska mies oli yksinkertaisesti suorittanut katoamistempun studiosessioiden aikaan. Osuudet hoiti tuolloin Bob Kulick, josta kuulemme vielä myöhemminkin. Criss ei puolestaan saapunut paikalle, kun yhtyeen tökeröön sci-fi-leffaan Kiss Meets the Phantom of the Park tehtiin ääniraitoja. Niinpä leffassa Crissin äänellä puhuu sijaisnäyttelijä.

Soololevyt ilmestyivät samanaikaisesti 1978. Levyt olivat tasollisesti varsin kirjavia ja kaupallisesti täysiä katastrofeja. Parhaiten myyneillä Frehleyn ja Simmonsinkin levyillä teki tiukaa päästä top 30:een. Frehleyn albumin raidasta New York Groove tuli pienoinen hitti, mutta se vaikutti vähän siihen tosiasiaan, että kyseessä oli pahin kaupallinen takaisku Kissille kolmeen vuoteen.

Vuodesta 1978 tuli ensimmäinen, jolloin Kissiltä ei ilmestynyt studioalbumia. Sen sijaan Casablanca julkaisi tuplakokoelman Double Platinum (9), jonka ainoa 'uusi' raita oli uudelleen nauhoitettu hiilipaperikopio debyyttialbumin raidasta Strutter, tällä kertaa 78-liitteellä varustettuna. Kyseessä on varsin kattava kokoelma Kissin todellisista kunnian vuosista, vaikka muutama selkeä huippubiisi (Shout it out Loud, Plaster Caster, Nothin' To Lose, Ladies Room, I Stole Your Love) puuttukin.

1970-luvun lopun lähestyessä alkoivat laihat vuodet koputella Kissinkin ovella. Vanhat diggarit alkoivat ihmetellä, kun Kissistä oli muodostunut koko perheen viihdelaitosta muistuttava yritys, joka tuotti jokaiselle jotakin, punk-sukupolvi naureskeli paskaisesti isoille dinosauruksille, sisäiset ristiriidat sekä teiden eroaminen manageri Bill Aucoinin kanssa runtelivat Kiss-purtta pahoin.

1979 ilmestynyt Dynasty oli vielä odotetun kaltainen menestys, vaikka monet yhtyeen diggarit kiskoivat kahvit taikka väkevämmät linimenttinsä väärään kurkkuun kuullessaan diskoläiskeen I Was Made For Lovin' You, josta - ironista kyllä - tuli yksi yhtyeen suurimmista hiteistä. Yksi biisin kirjoittajista oli myöhemmin 1980-luvulla hard rock-genren kultasormeksi noussut Desmond Child. Muutenkin viihdetuottajana kannuksensa ansainneen Vini Poncian tuotanto leimattiin aivan liian kevyeksi, mutta koirat haukkuivat ja karavaani kulki: vuoden loppuun mennessä Dynasty oli myynyt yli kolme miljoonaa kappaletta. Musiikillisesti Dynastyn kuningashetki oli tyylikäs Sure Know Something, joka yllättäen ei pystynyt toistamaan I Was Made..:n singlemenestystä, vaikka biisinä se pyyhki edeltäjällään lattiaa.

Peter Crissin päihdeongelmat alkoivat olla jo sitä luokkaa, että Dynastylla mies soitti enää muutamissa biiseissä. Vuonna 1992 ilmestyneellä X-Treme Close Up-videolla on pieni pätkä lavan takaa Dynasty-kiertueelta, jossa Simmons joutuu ohjaamaan Crissin kädestä pitäen lavalle. Crissin pää oli kääntynyt muutamassa vuodessa sen verran, että kun vielä 1977 mies oli ollut lähdössä vapaaehtoisesti niin nyt tarvittiin Simmonsin ja Stanleyn pitkä suostuttelu ennenkuin Criss suostui jättämään vakanssinsa. Criss julkaisi lähtönsä jälkeen kaksi sooloalbumia, Out Of Control (1980) sekä Let Me Rock You (1982), jotka eivät juurikaan jälkiä myyntilistoille jättäneet. Miehen Simmonsille lausuma profetia I'm gonna sell 10 million records on my own. I don't need this band. oli lopulta kaikkea muuta kuin paikkaansapitävä.

Criss esiintyi yhtyeen jäsenenä vielä seuraavan albumin Unmaskedin kansikuvissa, mutta levyllä rumpuja soitti Ace Frehleyn soolollakin kannutellut Anton Fig. Jälleen Poncian tuottama Unmasked oli todellinen romahdus Dynastyn myyntiluvuista. Billboardin listoilla se jäi sijalle 35 eikä hittityrkky Shandi menestynyt yhtään paremmin. Crissin tilalle hankittiin Eric Carr ja pahasti rapaa takkiinsa saanut Kiss lähti Euroopan kiertueelle, jossa sitä lämmitteli aloitteleva brittorkesteri nimeltään Iron Maiden. Carr oli Crissia parempi rumpali, mutta miehestä tehtiin vain palkattu soittaja ilman päätösvaltaa ja täten yhtä köyttä kiskoneet Simmons ja Stanley pystyivät kaappaamaan käytännössä kaiken päätäntävallan vastaan hangoittelevan Frehleyn edestä.

Unmaskedin floppaamisesta sisuuntunut nelikko suuntasi jälleen studioon alkaen kokoamaan materiaalia työnimellä Rockin' With The Boys kulkeneelle albumille. Kasa valmista materiaalia päätettiin heittää kuitenkin romukoppaan, hätiin kutsuttiin Frehleyn vanha suosikki Ezrin ja kuningasideaksi tuli kasata soundtrack myöhemmin kuvattavaan elokuvaan. Jos yhtye oli treenannut mahalaskua jo Unmaskedilla, oli (Music From) The Elder (2) totaalinen katastrofi. Nippu paperinohuita biisejä mahtipontisine jousisovituksineen ja oopperamaisine vaikutteineen oli kuin jotain Ö-luokan Queenia, tekotaiteellista paskaa suureellisessa paketissa. The Elder kompuroi USA:ssa sijalle 75 ja vastaanotto oli niin musertava, että Elderin puffaamiseksi ei katsottu tarpeelliseksi kyhätä kiertuetta. Ace Frehley kertoi erottuaan, että kuultuaan valmiin version albumista hän ei halunnut sitä edes julkaistavaksi. Äänestyksen tulos: 2-1. Sori vaan, Ace..

Elderin saaman murskakritiikin jälkeen oli suunnanmuutoksen tarve selkeä. Tuottajan pallille hankittiin tuntematon kyky Michael James Jackson, joka alkoi suunnata orkesterin soundia takaisin alkuperäiseen suuntaan, raskaaseen rock & rolliin. Ensimmäiset neljä uutta raitaa oli tarkoitus julkaista alunperin EP:nä, mutta lopulta niiden ympärille kyhättiin puolivillainen ja juosten kustu Kiss Killers-nimeä kantanut kokoelma (6). Uudet kappaleet olivat raskaimpia pitkään aikaan, mutta myös valitettavan keskinkertaisia, ainoastaan I'm A Legend Tonightia voi pitää kelvollisena. Killersiä ei katsottu tarpeelliseksi julkaista USA:ssa, jossa yhtyeen suosio oli pohjamudissa.

Juurilleen paluuta koittaneen Kissin kokopitkä Creatures of the Night (7) oli jäljelle jääneiden fanien mielestä selkeä käänne parempaan. Suurta yleisöä Creaturesin raskas ja miehekäs ote ei vakuuttanut ja albumi myi kehnosti. Monet pitävät Creaturesia Kissin parhaana albumina, mutta biisimateriaali on aika epätasaista vaihdellen Led Zeppelinin ylijäämäraidoilta kuulostavista Keep Me Comin'- ja Saint And Sinner-raidoista loistaviin nimiraitaan sekä albumin päättävään War Machineen. Vaikka Ace Frehley oli kansikuvassa mukana ja julkaisun aikaan vielä yhtyeen jäsenkin, niin miehen soittoa ei levyllä juurikaan kuulla, vaan kitaraosuudet hoitelivat monet sessiomiehet, mm. Robben Ford sekä eräs Vincent Cusano..

Frehley esiintyi vielä Creaturesilta lohkaistun singlen I Love It Loud videolla, mutta lopulta mies katsoi saaneensa tarpeekseen ja erosi vielä vuoden 1982 aikana. Frehleyn tilalle valittiin albumin sessiomies Cusano, joka sai 'Kiss-kasteessa' nimekseen Vinnie Vincent, ja josta Gene Simmonsin myöhempi arvio kuului: "itsetuhoisin ihminen, jonka olen koskaan tavannut". Uusittu Kiss-kokoonpano Simmons-Stanley-Carr-Vincent suuntasi Etelä-Amerikkaan, jossa soitetut keikat päättyivät kolmeen iltaan Rio de Janeiron Maracana-stadionilla, jossa yhtyettä seurasi 250 000 innokasta brassifania. Myöhemmin selvisi, että nuo keikat olisivat erään aikakauden päätepiste.

Todellakin. Kun seuraava Kiss-albumi Lick it Up (4) ilmestyi kauppojen hyllyille loppuvuodesta 1983 ei kannessa komeilleilla neljällä henkilöllä ollutkaan enää päällä enää hassuja haarniskoja ja naamassa sotamaalauksia. Itseasiassa henkilöt näyttivät varsin tavallisilta pitkätukkarokkareilta ja tunnistaminen Kissiksi olisi ollut vaikeaa ilman sitä 17-senttistä kieltä, joka roikkui sen karvaisimman henkilön avoimesta suusta. Esitettiin teorioita, että meikkien poistamisen syynä olisi ollut ihosyöpäriski, mutta yhtye itse kielsi tuollaiset väitteet ja totesi naamojenpesun aiheutuneen silkasta kyllästymisestä vanhaan touhuun. Lick it Up nosti Kissin uudelleen suosioon Amerikassa ollen ensimmäinen albumi sitten Dynastyn Top 20:ssa. Itse levy oli varsin kehno, ainoastaan nimibiisi ja A Million to One olivat parasta A-luokkaa. Mutta tämänhän minä olenkin kertonut jo aikaisemmin.

Kissin pyörittäminen alkoi jäädä yhä enenevässä määrin Paul Stanleyn harteille, kun Simmons alkoi toteuttaa lapsuuden haavettaan näyttelemisestä. Seuraavan albumin, vuonna 1984 ilmestyneen Animalizen (5) nauhoitusten aikana Simmons oli kuvaamassa filmidebyyttiään Runaway ja ehti soittamaan bassoa vain neljälle albumin yhdeksästä raidasta. Lopuilla raidoilla nelikielistä käpelöi ex-Plasmatics-basisti Jean Beauvoir. Uusi kasvo oli tullut myös kitaran varteen: Vincent oli kokenut rivimiehenä olemisen liian kovaksi palaksi nieltäväksi ja hänen tilalleen oli valittu taitava kitaristi nimeltään Mark St. John. Animalize jatkoi Lick it Upin aloittamaa kaupallista noususuhdannetta. Heaven's On Fire:stä tuli yhtyeen suurin hitti vuosiin, mutta sen ja While The City Sleepsin lisäksi Animalize jatkoi muutaman vuoden jatkuneella toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos-linjalla.

St. John joutui astumaan albumin julkaisua seuranneen kiertueen aikana sivuun, sillä hän sairastui harvinaiseen Reuterin syndroomaan, joka aiheutti raajojen turpoamista. Pikahälytyksellä tuuraajaksi hankittiin Kissin pitkäaikaisen apurin Bob Kulickin pikkuveli Bruce, joka oli harjoitellut Kiss-maneereja soittamalla Animalizen Lonely is the Hunter-raidalla.St. John lakaistiin lopulta siististi sivuun ja Kulickista tuli yhtyeen virallinen jäsen ennen seuraavan albumin nauhoituksia. Loppuvuodesta 1985 ilmestynyt Asylum (6) oli biisimateriaaliltaan selvä harppaus kahteen edellislevyyn. Harmittelua aiheuttaa levyn ponnettomat soundit. Pieni murhateho lisää kitaraosastolla olisi tehnyt ainakin King of the Mountainista klassikon. Tears Are Fallingista tuli pikkuhitti Atlantin molemmin puolin. Tears..:in ja Who Wants To Be Lonelyn riemunkirjavat, neonvärejä vilkkuvat videot ovat muuten MTV3:n nettisaitin aloitussivun jälkeen seuraavaksi paras keino saada päänsärky. Ei epileptikoille.

Seuraavaa Kiss-albumia saatiinkin odotella sitten siihen mennessä pisin aika. Ron Nevisonin tuottama, laimea ja löysä Crazy Nights (3) ilmestyi lokakuussa 1987. Kohtalainen menestys, mutta biisimateriaaliltaan luvattoman vaisua. Levyn paras raita Turn On The Night kallistui vanhojen anthem-hoilotusten (Rock and Roll All Nite, Shout it out Loud jne.) suuntaan, kuitenkin vailla samaa terävyyttä. Balladi Reason to Live oli varsin viehko ja levyn semi-nimiraita oli yhtyeen suurin singlehitti Englannissa, jossa Kiss huomasi vuotta myöhemmin asetelmien muuttuneen kahdeksassa vuodessa; Doningtonin Monsters of Rockin esiintyjälistassa bändi oli rankattu kakkoseksi, edellään vain - aivan oikein - Iron Maiden.

Jouluksi 1988 ilmestyi kokoelma Smashes, thrashes and Hits (7), jonka täkynä oli kaksi täysin uutta raitaa sekä Eric Carrin laulama uusioversio vanhasta Beth-lälläristä. Uudet raidat Let's Put The X In Sex ja (You Make Me) Rock Hard (kaksimielisyydet kunniaan!) olivat molemmat varsin tehokkaita esityksiä, mutta muuten albumin menestys jäi vaisuksi. Tilannetta kuvaa parhaiten erään kriitikon kysymys: Kuinka monta kertaa voi ostaa Love Gunin?

1980-luvu oli ollut Kissille jos ei nyt aivan matalalentoa, niin kuitenkin vuoristorataa. Vuosikymmenen vaihtuessa vaunu jäi korkealle, sillä loppuvuodesta 1989 ilmestynyt Hot in the Shade (7) oli yhtyeen parhaimmistoa kuluneen vuosikymmenen tuotoksista. Viidentoista biisin joukko olisi kaivannut hieman tiivistämistä, jotta oltaisiin voitu puhua todellisesta huipputyöstä, mutta tällaisenaankin Hot.. täytti hyvän Kiss-albumin tunnusmerkistön. Michael Boltonin kanssa kynäilty Forever oli yhtyeen suurin singlehitti sitten Bethin 13 vuotta aikaisemmin ollen USA:ssa 8. Albumin selkein hittitäky Hide Your Heart ei onnistunut listakiipeilyssään yhtä hyvin, osaksi siksi, että biisistä oli olemassa jo monta muuta levytettyä versiota. Kolmossinglen Rise to it videota varten Stanley ja Simmons maalasivat naamansa ensimmäistä kertaa julkisesti yli kuuteen vuoteen.

1990-luku ei alkanut Kissille hyvissä merkeissä. Rumpali Eric Carr sairastui syöpään alkuvuodesta 1991 ja lopulta pohjamudat ja uuden nousun yhtyeessä kokenut pidetty rumpali siirtyi ajasta ikuisuuteen saman vuoden marraskuussa. Carrin isoja saappaita täyttämään tuli aikaisemmin palkkasoturina yhtyeessä jos toisessakin soittanut Eric Singer, joka oli soittanut Paul Stanleyn 1980-luvun lopulla tekemää klubirundia varten kasatussa yhtyeessä. Muita etappeja Singerin uralla oli ollut Lita Fordin yhtye, ex-Ozzy Osbourne-kitaristi Jake E. Leen Badlands ja Gary Mooren orkesteri.

Carrin menetyksestä sisuuntunut kvartetti palkkasi vanhan sateentekijänsä Bob Ezrinin takaisin ruotuun ja teki edesmenneelle rumpalilleen kunniaa vihaisella, raskaalla ja ennenkaikkea hyvällä albumillaan Revenge (8), joka ilmestyi toukokuussa 1992. Albumin avausraita, ärhäkkä Unholy oli Kiss-klassikko jo syntyessään. Tyylillisesti se oli kuin Creatures of the Nightin War Machinen kakkososa, kiemurtelevan riffin kuljettama panssarivaunu, joka teki selvää kaikista lähietäisyydellä. Toinen Simmonsin kuningashetki oli ZZ Top-mainen Domino, poliittisesti mahdollisimman epäkorrekti (..when that bitch bends over I forget my name..) biisi. Muita albumin huippuhetkiä olivat Stanleyn I Just Wanna ja Take it Off, jota koristamaan albumia seuraavalla kiertueella palkattiin paikallisia strippareita. Bill & Ted's Bogus Journey-leffassa mukana ollut God Gave Rock'n'Roll To You II oltiin ehditty nauhoittaa vielä Carrin ollessa hengissä ja single oli noussut jo edellisvuonna Brittien Top Teniin. Albumin loppuun laitettiin viimeiseksi kunnianosoitukseksi edesmenneellle kumppanille Carrin rumpusoolo nimeltä Carr Jam 1981.

Monien mielestä musiikillisesti pätevimmän Kiss-kokoonpanon live-meiningistä saatiin nauttia virallisia kanavia pitkin vuosi Revengen jälkeen, kun Alive-sarjan toinen jälkeläinen Alive III (9) saapui kauppojen hyllylle. Biisivalikoima oli positiivinen yllätys, sillä monet itsestäänselvyydet olivat tällä kertaa jätetty sivuun, no Rock and Roll All Nite ja Detroit Rock City olivat tietysti mukana, ja tilaa oli löytynyt kiitettävästi Revengen ja 1980-luvun biiseille. Vuotta 1977 aikaisempaa materiaalia kahden edellämainitun lisäksi 17 raidasta edustivat vain Deuce ja Watchin' You.

Seuraavaa Kiss-julkaisua saatiin odotella kolme vuotta. Kesällä 1995 Kiss järjesti oman Kiss Konvention-kiertueensa, jossa esiteltiin vanhaa Kiss-memorabiliaa, kiertueasuja, krääsää jne. Osana jokaiseen kokoukseen kuului Kissin unplugged-setti, joka toteutettiin yleisön toivomusten perusteella. Los Angelesin tapaamiseen saapui myös Peter Criss, joka esitti Kissin kanssa vanhan hiturinsa Hard Luck Womanin. Unplugged-keikat päättyivät New Yorkiin MTV:n studioille, jossa 9. syyskuuta 1995 filmattiin Kissin MTV Unplugged-osuus. Monien fanien 15 vuoden odotus päättyi, kun Criss ja Frehley syrjäyttivät Kulickin ja Singerin ja alkuperäiskokoonpano esitti biisit 2,000 Man ja Beth. Muu show hoidettiin silloisella kokoonpanolla (paitsi encoret Rock And Roll All Nite ja Nothin' To Lose menivät koko kuusikon voimin), mutta siemenet reunionille oli kylvetty.

MTV Unplugged-albumi (8) ilmestyi kauppojen hyllyille maaliskuussa 1996. Kissin kritisoijien yksi suosikkifraasi on aikojen alusta ollut se, että yhtyeen biisit ovat lapsellisen yksinkertaisia ja huonoja, mutta viimeistään Unplugged-albumi romutti nuo väitteet. Monet vanhat Kiss-raidat (Comin' Home, Plaster Caster, Sure Know Something, Do You Love Me, Nothin' to Lose) taipuivat varsin kivuttomasti akustiseen kuosiin. Ja hyvä biisi on tunnetusti sellainen, joka toimii riisuttuna kaikesta studiokikkailuistaan. Hieno levy, jonka ainoa miinus on tuo minun mielestäni tarpeeton reunion-hässäkkä. V..käyrä ei sentään nouse niin korkealle kuin vastaavalla videolla, jossa Crissin lapsellinen (taikka seniili) käytös on yksinkertaisesti rasittava näky.

Reunion-kiertue julkistettiin lopulta vähän Unplugged-albumin julkaisun jälkeen. Tuolloin kyseessä piti olla vain yksi kiertue, mutta nopeasti Kulick ja Singer ilmoittivat, että heitä ei kiinnostanut vain pyöritellä peukaloitaan ja lähtivät puuhailemaan omien projektien parissa. Kesällä 1996 julkaistiin hätäisesti kyhätty, "ennenjulkaisemattomia studioliveraitoja" sisältänyt You Wanted The Best, You Got The Best-albumi ja saman vuoden joulumarkkinoille tuli vielä remasteroitu Greatest Kiss.

Singerin ja Kulickin kanssa 1995 nauhoitettu Carnival of Souls - The Final Sessions (5) julkaistiin lopulta syksyllä 1997. Levy oli levinnyt pitkin

maailmaa jo vuoden päivien verran bootleg-kopiona, joten kaikki diehard-fanit omistivat sen jo silloin ja satunnaisia ostajia levy ei tuntunut enää kinnostavan. Raskas, hieman grungemainen soundi ei tosin istunut Kissille kovinkaan hyvin ja Carnival on aika kolkkoa kuultavaa. Parhaiten onnistuivat Simmonsin raidat Seduction of the Innocent sekä Childhood's End.

Alkuperäisen kokoonpanon ensimmäinen täysipainoinen studiolevy 21 vuoteen ilmestyi lopulta syksyllä 1998. Psycho Circus (5) oli kuitenkin aika lattea esitys, eikä kauppakaan käynyt lopulta läheskään odotusten mukaan. Levyn kappaleista paras oli Space-Acen Into the Void. Muut massan yläpuolelle olivat Raise Your Glasses sekä I Pledge Allegiance To The State Of Rock & Roll, jonka kirjoittajista yhden nimi näkyy olevan Cuomo - tuskin kuitenkaan se Weezer-mies? Dreamin'-biisistä nostettiin oikeusjuttu, koska sen väitettiin muistuttavan Alice Cooperin I'm Eighteenia. No täytyy sanoa, että eipä ainakaan minulle tullut tuo raita siitä mieleen, mutta Amerikassa nostellaan oikeusjuttuja asioista jos toisista.

Näin. Nykytietojen varassa Psycho Circus jäänee siis Kissin viimeiseksi studioalbumiksi. Alive-sarjaan on tiettävästi tulossa vielä jatkoa ja jonkinlaista biisilistaa on näkynytkin jo netissä, mutta niiden virallisuudesta en osaa sanoa juuta eikä jaata.